Juoksuraportit

Teksti: Mikael Fogelholm

Vuoden 1985 Helsinki City Maratonin piti olla viimeinen maratonini. Olin kaksi vuotta aikaisemmin tullut kilpailussa toiseksi hieman päälle 2.26 ajalla ja tähtäin oli tietenkin heti alle miehekkään rajan 2.20. Vuonna 1984 tein ennätykseni 2.24.30, mutta siihen kehitys pysähtyi. Kuten monilla, lupaava tulevaisuus oli takana. Opiskelun loppuminen ja työelämään siirtyminen toivat muita kiinnostuksen kohteita. Olin kokeillut maratonia, juossut kilpavauhdilla neljästi, enkä ajatellut kaipaavani tulevaisuudessa hiljaisemmalla vauhdilla olevia kuntomaratoneja.

Toisin kävi. Kun passini ja ajokorttini kertoivat karusti, että tulisin tänä vuonna täyttämään 50 vuotta, kaipasin juhlavuodelle jotain haastetta. Ehkä halusin osoittaa, että kykenen vielä maratonin kaltaiseen äärettömään kovaa fyysiseen suoritukseen. Niinpä päätin –kaikista aikaisemmista päätöksistä huolimatta – juosta maraton vuonna 2009. Eikä vain juosta läpi, vaan testata missä on oman suorituskyvyn raja, kun harjoittelen suunnitelmallisesti, kuitenkin samalla huomioiden työ, koti ja muut harrastukset.

Mikael Fogelholm (numero 2019) Varsovan maratonilla

Lähtötilanne

Olen taustakoulutukseltani elintarviketieteiden tohtori ja työssä Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikön johtajana. Työhön kuuluu hyvinkin 20—30 matkaa vuosittain. Useimmat ovat Eurooppaan suuntautuvia 1-2 päivän ”pikavisiittejä”. Varsinaisen leipätyön lisäksi teen sivutöinä mm. lukion terveystiedon oppikirjaa ja tieteellisten julkaisujen arviointeja. Luulen, että työmääräni ja –tyylini on aika tyypillinen korkeasti koulutetulle henkilölle. Jonkin verran voin itse määrätä työtahdista, mutta toisaalta työt seuraavat myös kotiin.

Paluu maratonille voisi olla tosi kova paikka, jos kunto olisi päässyt romahtamaan. Monilla kilpauran aikaisilla ystävillä paino on noussut parissakymmenessä vuodessa yhtä monta kiloa ja jo se heikentää kuntoa. Minulle lienee onneksi siunaantunut sellaisia geenejä, ettei taipumus lihomiseen ole kovin suuri. Kilpailu-uran päättymisen jälkeen painoni on noussut vain pari-kolme kiloa.

Kun lopetin kilpailuhenkisen maratonjuoksun vuonna 1985, jatkoin pari seuraavaa kesää lyhyitä triathlonkilpailuja. Olin kuitenkin niin huono ja paleleva uimari, ettei tämän lajin harrastaminen kiinnostanut sen enempää. Muutaman vuoden kuluttua löysin lajin, josta tuli ja joka on edelleen suurin liikunnallisen intohimoni kohde: suunnistuksen. Aloitin kuntorasteilla, mutta vuosituhannen vaihteessa innostuin hankkimaan kilpailulisenssin ja siitä lähtien olen myös harvakseltaan kilpaillut, vaikkakin vaatimattomalla menestyksellä. Pisimmät kisat ovat olleet Jukolassa ja Tunturisuunnistuksessa, joissa 15—19 km suunnistusretkellä aikaa kuluu 2—3 tuntia.

Kerran innostuin kokeilemaan maantiejuoksukuntoani. Vuonna 2006 ystäväni Timo Vuorimaa houkuttelin minut Hämeenlinnan puolimaratonille. Tein sinä keväänä ja kesänä ihan kunnon juoksuharjoituksia ja vähän alle 1.23 painunut aika oli silloin 47-vuotiaalle miehelle ihan kelvollinen.

Säännölliseen – tosin melko suunnittelemattomaan – juoksemiseen tuli pidempi tauko kesäkuussa 2007. Osallistuin Kuusamossa pidettyyn veteraanien suunnistuksen MM-kilpailuihin. Pitkän matkan finaalissa kaaduin niin pahasti, että akillesjänne repesi irti kantaluusta. Viikon kuluttua olin leikkauspöydällä ja vasta puoli vuotta myöhemmin juoksin ensimmäisen yhtämittaisen lenkin. Mutta siitäkin toivuttiin, enkä kesän 2008 suunnistuksissa havainnut edellisen syksyn 6 kk tauon vaikuttaneen fyysiseen kuntoon mitenkään.

Näistä lähtökohdista aloin siis suunnitella maratonia syyskuun loppuun 2009. Olin 50-vuotias, työssä käyvä, entinen kansallisen tason kilpajuoksija, hyvässä kunnossa, mutta jolla ei maratonia tai ylipäätänsä yli 30 km juoksusuoritusta ollut 24 vuoteen. Tavoitteeksi otin Varsovan maratonin ja aikatavoite oli jossain 3.05 ja 3.10 välillä.

Suunnitelma

Suunnitelmani vuodenvaihteesta syyskuuhun oli tämä: nousujohteinen harjoittelu, jossa on niin paljon joustoa, että harjoittelu istahtaa luontevasti muuhun elämään. Näillä periaatteilla lähdin liikkeelle:

Talvi 2009 toteutui suunnilleen suunnitelmien mukaan. Hiihdin lumen tultua Etelä-Suomeen sen verran kun ehdin, joten niiltä viikoilta jäivät pitkät lenkit pois. Sain pidettyä rauhallisen viikon joka 3. tai 4. viikko. Kovien juoksujen vauhti kohosi talven aikana 4.20/km vauhdista lähelle 4.00/km, samalla kun matka piteni 4 kilometristä lähes kymmeneen kilometriin.

Avasin juoksukilpailut osallistumalla Tuusulanjärven puolimaratonille toukokuun lopussa. Hieman päälle 1.25.30 tulos oli parempi kuin mitä odotin. Toinen kymppi meni jopa alle 4 min/km vauhtia. Sama matka Turussa kuukautta myöhemmin kymmenen astetta lämpimämmässä ilmassa toi lähes sekunnilleen saman tuloksen, mutta yli 10 lyöntiä korkeammilla sykkeillä ja suuremmalla tuskalla. Tämä kertoi selvästi, että +14 C on jo puolimaratonille paljon parempi lämpötila kuin +24 C!

Elokuun kova koitos oli osallistuminen Utsjoella Tunturisuunnistukseen. Molempina päivinä matkat linnuntietä olivat n. 19 km. Avauspäivän ilma oli +25 C ja se olikin tuskan täyttämä kolmen tunnin puristus. Toisena päivänä matka oli sama, vauhti sama, mutta lämpötila ”vain” +15 C – ja keskisyke 12 lyöntiä alhaisempi!

Syyskuussa tein kaksi pisintä lenkkiä (27 ja 28 km, vauhti n. 4.50/km) ja kaksi kovavauhtisinta harjoitusta (8 km, 3.50/km). Viikkoa ennen maratonia tein viimeisen kovan harjoituksen. Juoksin keskuspuistossa Pirkkolan ja Paloheinän maastoissa 21 km siten, että joka toinen kilometri keskivauhdilla 4.07, joka toinen keskivauhdilla 4.30. Koko harjoitukseen meni tasan 90 min, joten olin mielestäni viisikymppiseksi kuntourheilijaksi ihan hyvässä vedossa.

Huipennus

Varsovan maraton osoittautui loistavasti järjestetyksi keskikokoiseksi kilpailuksi. Tänä vuonna siihen osallistui n. 3500 juoksijaa, joista suurin osa oli puolalaisia. Ilmoittautuminen netissä onnistui englanniksi. Tiheään tulleet informaatiosähköpostit tosin olivat puolaksi, mutta ilmeisesti me ulkomaalaiset emme menettäneet mitään oleellista tietoa. Netistä ladattava ohjekirja oli kaksikielinen – onneksi toinen näistä kielistä oli englanti. Ilmoittautumismaksu oli huokea, vain 30 euroa. Sitä vastaan sai numeron rintaansa, T-paidan ja ihan kivan näköisen mitalin.

Maratonpäivänä oli upea ilma. Lähdön hetkellä kello 9 lämpötila oli ehkä n. 15 astetta, pilviä oli vähän taivaalla ja enimmäkseen saimme nauttia auringosta. Puoleen päivään mennessä lämpötila oli noussut muutamalla asteella, mutta läkähdyttävää hellettä ei ollut.

Reitti oli poikkeuksellisen hieno – tosin jotkut jyrkät käännökset ehkä häiritsivät niitä, joiden vauhti oli kovempi kuin 3.30/km. Lähtö on aivan Varsovan kauniin vanhankaupungin liepeillä. Aluksi reitti kiertää noin 3 km kerroksen ja palaa sitten melkein lähtöön. Sieltä tullaan toiselle, vähän isommalle kierrokselle ja 12 km jälkeen ollaan taas lähdössä – mutta nyt mennään sen läpi ja kierretään vanha kaupunki. 15 km kohdalla ylitetään joki ja sitten laskeudutaan alas noin 500 m matkalla 20-30 m – tasaisen reitin ainoa todellinen alamäki.

Alku meni hyvin ja rennosti. Lähdin kolmen tunnin jäniksen seuraan ensimmäiselle kilometrille, mutta sitten jättäydyin hieman jälkeen. Kilometrivauhtini oli tasainen 4:15-4:20. Puoliväli sujui edelleen rennosti, väliaika oli 1:30:14. Hetken kävi mielessä, josko tästä pystyisi kiristämään alle kolmen tunnin vauhtiin. Muistin kuitenkin vanhat ajat – eipä maratonia yleensä juosta kiihtyvällä vauhdilla.

Reitti siirtyy 26 km kohdalla sillan yli joen toiselle puolelle. Silloin alkoivat ensimmäiset kivun tuntemukset reisissä. Yritin muuttaa askellusta vähän päkiävoittoisemmaksi, mutta ei auttanut. Kipu voimistui kilometri kilometriltä. Vauhti kuitenkin pysyi tasaisena, enkä 30 km kohdallakaan ollut juossut yhtään kilometriä hitaammin kuin 4:20.

Runsas 5 km ennen maalia jouduin kuitenkin antamaan periksi. Kipu etureisissä alkoi olla niin sietämätön, että vauhti putosi hetkessä noin 4:40/km:iin. Pelkäsin, että tässä käy vielä hullummin, enkä todellisuudessa voinut olla varma maaliin pääsystä.

Reitin ainoa ylämäki on 39 km kohdalla, mitä voisi pitää tietenkin järjestäjien raukkamaisuutena… Yllättäen mäki ei tuottanut sen kummallisempia vaikeuksia. Itse asiassa kipuaminen ylämäkeen sattui vähemmän kuin tasaisella juoksu. Kun ohitin 40 km juoma-aseman, tiesin pääseväni maaliin, vaikkakin kovan kivun kera. Vauhtini pysyi suunnilleen samanlaisena loppuun saakka. Monet ohittivat minut viimeisillä kilometreillä, mutta mieleni pysyi virkeänä, koska ohittelin itse vielä useampia.

Maalissa olin ajalla 3:03:50. Kipu reisissä oli sanoin kuvaamaton. Minulla oli vaikeuksia nousta ylös penkiltä, jolle istahdin. Kahden kilometrin kävely hotelliin kesti 40 minuuttia. Portaiden kävely alas tuotti vaikeuksia vielä pari päivää kilpailun jälkeen.

Palautuminen oli hitaampaa kuin nuorena. Yritin juosta kevyen lenkin viikon päästä maratonista, mutta kahden kilometrin jälkeen reisien kipu tuli takaisin. Muutaman päivän kuluttua pystyin juoksemaan noin 5:30 kilometrivauhtia – pahin oli ohi.

Palataan maratonasiaan 60-vuotisvuonna, ehkäpä silloin uskaltaa taas panna itsensä yhtä täysillä likoon.