Jari Hemmilä

Vaikka onhan se asia ollut tiedossa pitkään: urheilijan ja valmentajan on jo harjoituskauden alkuvaiheissa ymmärrettävä kaikki harjoitteluun liittyvät asiat samalla tavalla. Kestävyysjuoksijat ja yleisurheilijat valmentajineen ovat kaiken todennäköisyyden mukaan pohtineet valmennusasioita juuri päättyneen ylimenokauden aikana, ja nyt peruskuntokauden ensimmäisen harjoituskuukauden aikana on sitten aika aloittaa harjoittelu samaan suuntaan osoittavien harjoitusymmärryksen myötävaikutuksella.

Kestävyysjuoksijan ja hänen valmentajansa kohdalla asioiden samalla tavalla ymmärtäminen tarkoittaa esimerkiksi harjoitusmäärien, sykealueiden, tukiharjoitusten ja harjoitusvauhtien yhtäaikaista kunnioittamista. Kyseessä on strateginen valinta, jossa sekä juoksija että valmentaja tekevät herrasmiesmäisyyteen perustuvan sopimuksen tavoista tavoitella uusia ennätyksiä kuukausien päässä odottavan kilpailukauden aikana.

Itselleni aika on tänä syksynä ollut hieman tavallista todellisempi. Valmennusrenkaani on viime viikkojen aikana hieman laajentunut, ja noin 15 vuoden valmennuskokemus on osoittanut todeksi alkutahtien haasteellisuuden. Valmentajan linjan tulee perustua laaja-alaiseen valmennusnäkemykseen, ja paras yhteys urheilijan kanssa saavutetaan erilaisten kehityskeskustelujen avulla. Kun urheilija antaa yhteistyölle sen 100 prosenttia, niin myös valmentajan on syytä kirjoittaa lapulle kolminumeroinen kokonaisluku.

Eräs tärkeimmistä harjoituskauden avaajista on vuosisuunnitelma. Itse sain ensimmäisen suunnitelman muistini mukaan vuonna 1975 tai -76, ja aina vuoteen 1987 vuosisuunnitelmat ohjasivat elämääni ja harjoitteluani kohti parempia tuloksia.

Tänä vuonna piirsin vuosisuunnitelman kahdelle juoksijalle, ja nyt aluksi hallinnoin heidän viikkoharjoitteluaan tarkemmin joulukuun loppuun asti. Hyvissä ajoin ennen joulua täytyy katse kuitenkin siirtää eteenpäin kohti maaliskuun loppuun asti ulottuvaa toista peruskuntokauden osaa ja sitten kohti kevättä kuljettavaa mäkiharjoituskautta.

Tärkein asia viimeiseksi. Kun urheilija ja valmentaja aloittavat uuden kauden, niin silloin on myös aika lopettaa peruutuspeileihin tuijottelu. Molempien on päästävä eroon kaikista mielen epäilyksistä ennen ensimmäisen harjitusaskeleen ottamista. Epäilyillä tarkoitan parivaljakon epäuskoisia ajatuksia toisiaan kohtaan juoksijana ja valmentajana. Jos valmentaja ja juoksija eivät luota toistensa intohimoon tehtäväosuuksiensa suorittajina, niin silloin harjoituspeli kannattaa puhaltaa poikki välittömästi suurempien ihmissuhdeongelmien välttämiseksi.

Aloitin juoksuvalmentajana muistaakseni vuonna 1994. Aloitukseen vaikutti erityisesti se, että halusin edes jollain tavalla antaa panokseni kotiseurani Tampereen Pyrinnön kestävyysjuoksun hyväksi. Valmennettavia on sitten vuosien saatossa ollut kolmisenkymmentä, ja tämän lisäksi lähes samansuuruinen ryhmä juoksukoululaisia ja parisen sataa aikuismaratoonaria.

Nykyään valmennuksessani on vuodenajasta riippuen 2-3 juoksijaa. Jokainen heistä kantaa mukanaan omia tavoitteitaan, ja valmentajana olen toisaalta heidän piiskurinsa, toisaalta ystävänsä. Jokaisen juoksijan on omia huipputuloksiaan varten valmentauduttava usean vuoden ajan. Suoralta vaikuttava valmennustie kohti ennätyksiä on monille täynnä yllätyksiä ja epätoivoa. Silloin valmentajan tehtävänä on istua entistäkin tukevammin kuljettajan paikalla, ja kuoppainen tie kohti valittua päämäärää voi jatkua tilapäisten takapakkien jälkeen.

Noin kymmenen vuotta sitten sain soiton erään tulevan valmennettavani vanhemmalta, ja ystävällisen esittäytymisen jälkeen hän päästi poikansa ääneen. Hän halusi tulla 800 metrin juoksijaksi, ja olympiavoitto piti sitten saavuttaa neljän vuoden kuluttua. Kun kysyin häneltä voiton toteutustapaa, niin nuori mies vastasi juoksevansa seuraavien vuosien aikana tulossarjan 1.55, sitten 1.50 alitus, kolmantena vuonna 1.47-48, ja sitten olisikin sitten jo olympiavoiton paikka.

Hänen asenteensa oli oikea, mutta vastasin hänen esittämänsä yhtälön olevan mahdottoman. En muista yhteistyövuosiemme määrää, lieneekö ollut pari vuotta, jonka jälkeen hän sitten siirtyi toisen valmentajan ohjaukseen. Sitä en osaa sanoa, oliko muutoksen syynä se, että uusi valmentaja osti juoksijan tarinan. Toisinaan nimittäin on niin, että jos juoksija ja valmentaja eivät osta toistensa tarinoita, niin yhteistyön aloittamisen jälkeen saattavat epäuskosta aiheutuvat valmennusongelmat siirtyä yhä enemmän päivittäisyyden piiriin: jos juoksijan ja valmentajan välinen side toimii vain paperilla henkisen maailman sijasta, niin molemmat voivat heittää lusikan nurkkaan.

Jokin aika sitten kuvasin blogiin Kari Sinkkosen kirjan kannen, ja toinen itselleni tärkeä teos on kuvassa oleva Arthur Lydiardin juoksuvalmennusopas. Opas on julkaistu vuonna 1972, ja siinä uusiseelantilaisen mestarivalmentajan ohjeet on käännetty suomen kielelle sen ajan parhaan osaamisen mukaan. Vihkonen itsessään saattaa vaikuttaa varsin aneemiselta moniväripainatuksiin tottuneelle nykyajan kansalaiselle, mutta Lydiardin harjoitusperusteet itsessään tarjoavat edelleen hyvän perustan kestävyysjuoksuharjoitteluun.

Mestarivalmentaja Kari Sinkkosen rooli suomalaisen juoksuvalmennusjärjestelmän luojana 1970-luvulla oli huipputärkeä. Karin tehtävä piirivalmentajasta maamme juoksijoiden ykkösvalmentajaksi kulki Arthur Lydiardin viitoittamalla tiellä. Lydiard toi maamme valmentajien ja juoksijoiden tietoon uusiseelantilaista valmennustietoa, ja hänen mestarioppilaitaan olivat olympiavoittajat Peter Snell ja Murray Halberg.

Lydiardin harjoitusmetodit olivat kestäneet kovimman olympiatason tarkastelun, mutta Suomen ilmastoa varten Sinkkonen teki Lydiardin harjoitusrakenteisiin muutoksia. Syntyi suomalainen valmennuslinja, jota toisinaan kutsuttiin myös nimellä Sinkkonen-Lydiard -linja.

Kari kokosi menestysvuosien tiedot yhteen kirjassa Suuren suomalaisen 1970-luvun juoksun dokumentti. Kirjaan on koottu kaikki se tieto, jonka avulla maamme juoksijat menestyivät 1970- ja -80 -luvuilla. Laaja-alaisessa kirjassa on huomattavan paljon tietoa, ja yhä edelleen kirjan opetukset tarjoavat ainakin itselleni viisautta. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että suuri osa nykyisistä juoksuvalmentajista ei enää tiedä mitään Sinkkosesta tai Lydiardista, joka kestävyysjuoksuvalmennukseen liittyen on suuri häpeä.

Harjoittelin käytännössä koko juoksu-urani Sinkkosen opeilla, ja urani loppuhetkillä Kari itseasiassa oli hetken aikaa valmentajani. Oma leimuava liekkini kovaa harjoittelua kohtaan oli tuolloin hiipumassa, joten yhteistyömme jäi lyhytaikaiseksi.

Karin poistuttua valmennuksen johtotehtävistä maahamme ei jäänyt elämään mitään tiettyä johtavaa valmennusideologiaa tai muutamaa tasavahvaa kokonaisnäkemystä harjoittelusta. Lisäksi 1980-luvulle voidaan ajoittaa maamme juoksijoiden aloittama tapa pudottaa kilometriämääriä ja lisätä nopeuskestävyys- ja nopeusharjoitusten määrää. Lisäksi lapset ja nuoret kiinnostuivat yhä uusista lajeista, raha alkoi näytellä suurempaa roolia, kestävyysjuoksu menetti kiinnostustaan, ja monien asioiden yhdistyessä toisiinsa alkoi samalla suomalaisen kestävyysjuoksuviisauden uloslyönti.

Alun perin minun piti tänään ottaa kuva verkkojulkaisun sivuille mäkihyppelyä kuvaavasta sivusta, mutta se jää nyt toiseen kertaan, ja samaan yhteyteen käyn myös hyppäämässä muutaman askeleen havaintojen tekemistä varten. Harjoittelusta se, että aamu käynnistyi jälleen tasavauhtisella kovalla. Lähdin verryttelemään kello 6.45, ja minuutit aikavälillä 7.00-7.25 sujuivat sitten TV kovan merkeissä siellä anaerobisen kynnyksen kohdealueella. Tiistain kovaan verrattuna sujui juoksu tänä aamuna mukavammin, jos se nyt on oikea sana kuvaamaan räkä poskella juoksemista.

Saapuessani kotiin tuli radiosta uutisten jälkeen Hurriganesin Roadrunner. Se hymyilytti, ja samalla hyvä harjoitusaamu tuli laitettua pakettiin oikein aiheesta kertovan musiikin säestyksellä.

Harjoittelu on sujunut tällä viikolla pelottavan hyvin. Vaikka juoksumäärät eivät mitään mahtavia olekaan olleet, niin joka päivä on juostu, ja tänään on ohjelmassa kaksi harjoitusta.

Tiistaina tasavauhtisen kovan jälkeen, juostessani loppuverryttelyä, kokeilin pitkästä aikaa mäkihyppelyn sujumista. Vuosien 1974-83 välisenä aikana mäkihyppely oli harjoitustapa, jolla suomalaisjuoksijat hankkivat keväisin voimaa nilkkoihin, pohkeisiin ja reisiin. Keväällä itselläni oli ohjelmassa mäkihyppelyä 6-8 viikon ajan kolme kertaa viikossa. Ensin verryteltiin 3-4 kilometriä. Tämän jälkeen oli vuorossa mäkihyppely 250-300 metrin mittaisena, mäen päällä tapahtunut palautusjuoksu, alamäkijuoksu, alhaalla kolme kertaa 150 metriä, ja sitten taas uusi mäkihyppely. Yhteensä mainittu sarja tehtiin kolmesti ennen loppuverryttelyä.

Vain ajoittain olen sittemmin enää mäkihyppelyä tehnyt, mutta nyt aika taitaa taas olla kypsä tämän unholaan ajautuneen harjoitusmuodon aloittamista varten. Peruste tähän löytyy siitä, että jo kolmen mäkihyppelykerran jäljiltä jalkani tuntuvat todella mukavilta, kimmoisuus tuntuu jo nyt tarttuneen.

Aamulenkeillä mäkihyppelyn määrä on tietenkin ollut vielä vaatimaton so. 30-40 metriä, mutta jostain se on aloitettava. Talven aikana voisi sitten toisinaan juosta mäkihyppelyyn painottuvan vauhtileikittelyn, jossa loivat mäet hypellään, ja alamäet juostaan alas pikajuoksuvauhdilla. Mäkihyppelystä muuten laitan piakkoin video-otteen pyörimään, sillä harjoituksen selittäminen ilman todellista näyttöä näin sanallisesti on hieman hankalaa.