Jari Hemmilä
Hanneksen polku ja Jukan juoksu
Suomalainen kestävyysjuoksuhistoria koostuu myös sankaritarinoista. Mestarijuoksijoiden lista on varsin pitkä alkaen Hannes Kolehmaisesta. Hänen avaamaansa polkua ovat astelleet Paavo Nurmi, Ville Ritola, Harri Larva, Gunnar Höckert, Ilmari Salminen, Olavit Salsola, Salonen ja Vuorisalo, Jouko Kuha, Juha Väätäinen, Lasse Virén, Pekat Vasala ja Päivärinta, Risto Ulmala, Harri Hänninen, Ari Suhonen sekä viimeisimpänä suurjuoksumiehenämme Jukka Keskisalo.
28.2. kirjoittamassani uutisessa kerroin maailman arvostetuimman yleisurheilulehden Track & Field Newsin arvostavan Jukan viime vuoden estejuoksusaavutuksia sijalle seitsemän. Tämä siis tarkoittaa sitä, että kun huomioidaan kaikkien estejuoksijoiden kaikki viime vuoden kilpailut, niin koko maailmassa on amerikkalaislehden arvostelun mukaan vain kuusi Keskisalon edellä olevaa juoksijaa.
Jos Jukka Keskisalo ajaisi kilpa-autolla tai pelaisi jääkiekkoa tai jalkapalloa maailman seitsemänneksi parhaana, hän olisi moninkertainen miljönääri. Toivottavasti Jukka on ansainnut aherruksellaan myös rahaa, sillä 3000 metrin esteiden juokseminen viime kesänä Suomen ennnätykseen 8.10,67 oli raju näyttö miehen osaamisesta.
Jukan hienojen juoksujen seurauksena olisin toivonut Suomen Urheiluliiton heräävän synnyttämään lapsille ja jossain määrin myös nuorille jotain kestävyysjuoksuun herättävää toimintaa. Kun Hannes Kolehmainen aloitti suomalaisen kestävyysjuoksutarinan vuonna 1912, niin esimerkiksi Urheiluliitto olisi voinut viime syksynä synnyttää maahamme kestävyysjuoksuinnostuksen vaikkapa otsikolla Jukan juoksu. Siinä maamme yleisurheiluseurat olisivat voineet koota yhteen lapsia juoksemaan esimerkiksi 3000 metrin mittaista maastojuoksusarjaa. Samalla Keskisalon saavutukset olisivat nousseet ansaitulle tasolle. Juoksusarja-asiasta taustamerkintänä se, että itse epäonnistuin viime syksynä juoksusarjan ja valmennusideologian aloittamistoimissa, joten tässä suhteessa olen jossain määrin tietoinen erilaisten kestävyysjuoksuun innostavien järjestelmien luomisen vaikeudesta.
Vancouverin olympialaisten jälkeen Suomessa keskusteltiin maamme urheilijoiden menestymättömyydestä mainitussa arvokisassa. Kommentteja asiaan tuli vasemmalta ja oikealta. Esitetyistä ajatuksista jäi Itselle parhaiten mieleen pohdinta siitä, että maamme urheilijat ja valmentajat eivät mahdollisesti ole täysin ymmärtäneet olympiavuoden kilpailullista kovuutta. Olympiakisat järjestetään kerran neljässä vuodessa, ja tästä syystä urheilijat kautta maailman harjoittelevat kisoihin ei-olympiavuotta tehokkaammalla tavalla.
Jos olympiakisa-asiassa käytän mittarina maamme lasten ja nuorten aerobista kuntoa, niin kovin suuria toiveita ei ainakaan tässä vaiheessa kannata asettaa menestymiselle arvokisoissa ainakaan ns. perinteisissä lajeissa. Valaisen asiaa kahdella esimerkillä.
Alkanut kevät on itselleni juoksijana kolmaskymmeneskahdeksas. Joskus takavuosina, 10-15 vuotta sitten, saatoin toisinaan nähdä lenkeillä alle 15 vuotiaita tyttöjä ja poikia, mutta nykyään ei enää ole näin. Tämän lisäksi aerobinen liikunta yleisurheiluseuroissa tapahtuu pitkälti valmentajien mukavuusympyrän asettamien rajoitteiden mukaan: esimerkiksi Tampereella lapset saapuvat autoilla tuotuina Pirkkahalliharjoituksiin mehupullot käsissään. Aerobista kuntoa vahvistetaan sitten juoksemalla hallissa muutama kierros ennen muuta harjoittelua. Jotkut valaistuneet valmentajat toki käyvät lasten kanssa juoksemassa ulkona, mutta sisäharjoittelu on kuitenkin vallitseva suuntaus so. valmentajan on helpompi valmentaa sisällä kuivana kuin ulkona sateessa.
Toinen esimerkki tulee Cooperin testistä, josta testistä kaiken liikuntailon tappajana on kaikilla sen juosseilla omat mielipiteensä. Suomen armeijassa Cooperin keskitulos lienee tällä hetkellä numeroissa 2.200-2.300 metriä juoksua 12 minuutin aikana. Tuloksessa on hyvää se, että sitä ei voi juosta juurikaan hitaammin, joten kehitysvaraa ylöspäin on runsaasti. Testin juokseminen matkaan 2.250 metriä vastaa muuten vauhdiltaan samaa kuin maratonin juokseminen aikaan 3 tuntia ja 45 minuuttia.
”Ylös, ulos ja lenkille”, sanoisi Tahko Pihkala, mutta tätä paremmin taitaisi nykyisyyteen sopia iskulause ”ylös, autoon ja lääkäriin”.
20 kuukautta – 173.000 kilometriä
Luennoidessani ja joskus muutenkin minulta toisinaan kysytään juoksemieni harjoituskilometrien kokonaismäärää. Vuosien 1973-87 aikana ylläpidin harjoituspäiväkirjaa varsin tarkalla tavalla, joten noilta ajoilta kilometrit on kirjattu, mutta siitä eteenpäin vuosittaiset kilometrimäärät perustuvat valistuneeseen arvioon.
Vuonna 1973 aloittaessani säännöllisen harjoittelun muistan juosseeni 3070 kilometriä. Tuosta vuodesta eteenpäin, aina vuoteen 1986 saakka, harjoitusmäärät nousivat vuosittain 10-15 prosentin suuruisesti. Vuotta 1986 varten juoksinn eniten, sillä tuolloin mittariin kertyi 9070 kilometriä. Juoksumäärien laskemisessa täytyy muistaa se, että harjoittelu kahdesti päivässä tapahtui kahdeksan tunnin työpäivän ehdoilla. Vuotta 1985 varten tein itseasiassa kahta työtä, joista toinen tosin oli sivutoiminen. Oi ja voi niitä aikoja.
Vuodet 1989-92 edustavat elämässäni liikunnallista tyhjyyttä. Saatoin käydä juoksemassa silloin ja tällöin, mutta sitten vuodesta 1993 alkaen olen taas juossut tasaisella tavalla. Harjoitusmäärät ovat säilyneet ihan mukavalla tasolla, ja vuodet em. vuodesta aina viime vuoteen asti olen kirjannut juoksumääräksi diplomaattisen 4500 kilometriä. Parhaat viikot ovat olleet 120 ja matalimmat 60 kilometrin luokassa.
37 vuoden yhteenlasketuksi kokonaismääräksi kirjautuu noin 173.000 kilometriä. Kun kerroin tämän määrän viidellä, se tarkoittaa juoksukilometrien keskivauhtia, niin päädyin lopulta siihen, että olen käyttänyt elämästäni juoksemiseen noin 20 kuukautta.
Lukemaa on vaikea suhteuttaa mihinkään arkiseen, mutta jotain sentään kannattaa yrittää. 20 kuukautta tarkoittaa hieman yli 14000 tuntia. Jos olisin saanut jokaiselta tunnilta vaikkapa viiden euron korvauksen, niin olisin ansainnut 72.000 euroa. Kymppi kouraan jokaiselta kilometriltä olisi tehnyt minusta miltei markkamiljönäärin, sillä pankkitilini olisi vuosien saatossa lihonut 856.000 markalla.
Nyt olen juoksun kautta saanut osakseni hyvää kuntoa, kilpailukokemuksia, ystävyyssuhteita, akateemisuutta, ulkomaan matkoja, toimitustyötä, olla valmentaja, vuoden aikojen vaihtelun huomaamista. Elämänkokemuksien saamista ei voi verrata rahan ansaintaan. Ja loppujen lopuksi, maantiellä, maastossa ja juoksuradalla viettämieni kuukausien ansiosta kirjoitan parhaillaan myös tätä kirjoitusta.
Auvoinen aamulenkki
Olen kirjoittanut kevään voimasta omassa elämässäni useita kertoja. Tänään aamulenkillä sain asiasta hieman maistiaisia, sillä lenkkireitilla katuvalot sammuivat jo hieman ennen kello seitsemää. On vuosittain hienoa saada kevään ja valon myöntämä palkinto pitkän talvikauden päätteeksi. Viikkojen ajan aamujuoksut ovat sujuneet tuulessa, tuiskussa, pimeydessä ja pakkasessa, mutta ainakin valon osalta on nyt edessä usean kuukauden helpotus. Siitä kannattaa iloita päivittäin.
Harjoittelu muuten on sujunut vähintäänkin kohtuullisesti. 2-3 viime viikon aikana ovat pakkaset pitäneet miehen pirtissä vain pariin otteeseen. Aamulenkin mittaa olen nostanut 14 kilometriin, johon aamusta riippuen menee aikaa 70 minuutin kahtapuolen.
Kovavauhtiset juoksut ovat kahden viime viikon aikana olleet vähissä, mutta aamulenkkien aikana olen kuitenkin pyrkinyt toisiaan nostamaan vauhtia hieman kevyttä juoksua nopeammaksi. Kevyen juoksun ongelmaksi noin ylipäätään saattaa muodostua sen pettävä helppous: juoksu saattaa kuin huomaamatta muuttua jaloitteluksi, jossa harjoitustavoitetta ei saavuteta. Kevyt juoksu muodostaa leijonan osan harjoittelusta, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa lorvailuvauhdin ylläpitoa.
Myös vesijuoksu jalkineilla on ollut ohjelmassa kerran viikossa. Tämä viikko tosin muodostaa asiassa poikkeuksen parempaan suuntaan, sillä maanantain lisäksi poikkesin altaalla myös eilen. Vesijuoksussa olen noudatellut maltillista linjaa, jossa treenin pituus on 30 minuuttia. Verrattuna vyöhön vesijuoksujalkineet pakottavat tekemään työtä tavallista enemmän. Viime viikolla suurin vaikutus tuntui reisilihaksissa, jotka maantiellä tuntuivat olevan tukossa selvästi tavanomaista juoksupäivää enemmän.
Ainakin vielä kauden ensimmäinen tavoitteeni on Tukholman maratonilla, mutta tulevien viikkojen aikana lisääntyvät kovavauhtiset juoksut kertovat sitten lisää Tukholman tavoitteesta. Vielä viime syksynä pohdiskelin juoksuun aikatavoitetta 2.45-50, mutta ainakin tällä hetkellä mainittu aikahaarukka saattaa olla liian tuima.
Voiko jo puhua keväästä?
Ainakin Pirkanmaalla sai tänään lähteä aamulenkille tähtikirkkaan taivaan alla. Pakkasta oli juoksuun hyvin sopivat 16 astetta, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa lenkin aikana koitti valkeus. Käynnistin reilun tunnin mittaisen lenkkini kello 6.30, mutta kuuden tienoilla kävin itseni kanssa taistelun lenkille lähtemisestä. Noin viiden minuutin mittaisen sängyssä kieriskelyn jälkeen sisäinen reippaus voitti, ja lenkki sai alkaa.
Lenkin alkuvaiheessa taivaanranta oli väriltään tummansävyinen, mutta jo ennen seitsemään oli hienoa havaita kevyen valoviirun ilmaantumisen syrjäyttävän aamuyön tummuutta. Tänään 13 kilometrin mittaisen lenkin loppupuoli oli valon kasvaessa yhtä juhlaa. Saapuessani kotiin puoli kahdeksan jälkeen katuvalotkin olivat sammuneet, ja aamun linnut olivat aloittaneet päivää kohti lisääntyvän laulunsa.
Voiko jo puhua keväästä? Ainakin itse haluaisin niin tehdä, sillä siirtyessämme kohti helmikuun loppua olemme jo siirtyneet pois talven silmästä. Lenkille lähtiessä ei tästä eteenpäin pitäisi tarkkailla ainoataan juostuja kilometrejä ja juoksuvauhteja, mutta myös kevään etenemistä ja valon lisääntymistä.
Suomessa tulee tänä vuonna olemaan neljä selvästi erottuvaa vuodenaikaa, sillä muutaman vuoden ajalta tutuksi tulleet valetalvet ovat tänä vuonna saaneet väistyä. Ilmat ovat olleet kylmiä, ja lunta on ollut riittämiin hiihtämistä varten. Kevät on ollut kuitenkin ollut oma suosikkini vuodenajoista jo pitkään, ja kevät antaa lupauksen kesästä, joka juoksijoille edustaa vuoden huippuaikaa.
Keväällä valo lisääntyy, linnut laulavat kirkkailla sävellajeilla, aurinko paistaa yhä enemmän, katuvalot sammuvat aikaisemmin, iltojen hämärtyminen kestää pidempään, ja vähitellen päivälämpötilojen nousu sulattaa korkeiden lumipenkkojen ylimmät harjat.
Myös siihen tulokseen olen oman elämäni kanssa tullut, että joissakin asioissa pitäisi elää jatkuvaa kevättä. Siitä merkkejä voisivat olla myönteisyys elämää kohtaan, muiden ihmisten auttaminen, avoimuus, vähäpätöisten asioiden murehtimattomuus, siis ylipäätään ottaen vapaaehtoisuus elämää kohtaan. Toisinaan nähdessäni elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä, haluaisin kertoa heille keväästä. Vielä en ole niin tehnyt, mutta ehkäpä se olisi sopiva tapa saada aikaan herätys elämän tärkeitä asioita kohtaan, mitä ne sitten itse kullekin ovatkaan.
Kevät on tulossa, mutta olkoon se myös kuvaannollisesti läsnä päivissämme kaiken aikaa.
Ensimmäinen ehjä harjoitusviikko
Tulihan se sieltä viimeinkin. Puolen viikon vaiheilla en aamulenkillä käynyt, mutta sitten illasta tein lenkin Jarnon (valmennettava ja ystävä) kanssa.
Muuten aamut sujuivat hieman kuuden jälkeen juostujen aamulenkkien voimalla. Arkiviikolla lenkkien pituus oli 13 kilometriä, johon kuluu nykykunnossa pienen ponnistuksen avulla hieman yli tunti. Muuten aamulenkeille lähtö vaatii ainakin itseltäni näin talviaikaan hieman tavallista enemmän energiaa. Vuoteessa on toisinaan mukava köllötellä hieman pidempään.
Aamulenkillä en käynyt tänäänkään, mutta eilisen pitkän lenkin jälkeen sen tiesinkin. Eilen oli ohjelmassa kevyttä juoksua, jolle lopulta tuli mittaa kaksi tuntia ja 20 minuuttia. Juoksu sujui loppuun asti ihan mallikkaasti, joten peruskunto kuitenkin lienee kunnossa.
Lauantaina oli vuorossa toinen viikon pääharjoituksista. Aikaisempina vuosina olen juossut ns. maratonvauhtisen treenin ko. päivänä ja niin myös nyt. Juoksulle yhteensä tuli mittaa 18 kilometriä. Tasa- tai maratonvauhtisen, millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua, osuudeksi tuli mittaa 50 minuuttia. Vauhti ei ollut mahdotonta, mutta nyt vielä ei ollut tarkoituskaan. Liukkaassa, tuulessa ja pakkasessa kilometriajat vaihtelivat 3.55 ja 4.05 välillä. Syke juoksun lopussa mitattuna oli 150-55. Tietynlaisen puristuksen puutteen huomaan ennenmuuta ylämäissä, joissa vauhti hyytyy hieman hitaammaksi.
Juoksujen lisäksi viime viikon ohjelmassani oli perjantaille osunut paino- ja vesijuoksuharjoitus. Painoissa ei mitään ihmeellistä, jalat, kädet ja vatsalihakset. Vesijuoksu puolestaan oli aikaisemmasta poikkeava, sillä vyön sijaan käytin vesijuoksuun suunniteltuja tossuja. Töitä joutui tekemään huomattavasti tavallista enemmän, ja treenin jälkeen olo oli tässä suhteessa hieman normaalia väsyneempi.
Mutta nyt uutta viikkoa kohti. Hyviä harjoituksia kaikille.
