Valmennuskausi alkoi taas
Aloitin juoksuvalmentajana muistaakseni vuonna 1994. Aloitukseen vaikutti erityisesti se, että halusin edes jollain tavalla antaa panokseni kotiseurani Tampereen Pyrinnön kestävyysjuoksun hyväksi. Valmennettavia on sitten vuosien saatossa ollut kolmisenkymmentä, ja tämän lisäksi lähes samansuuruinen ryhmä juoksukoululaisia ja parisen sataa aikuismaratoonaria.
Nykyään valmennuksessani on vuodenajasta riippuen 2-3 juoksijaa. Jokainen heistä kantaa mukanaan omia tavoitteitaan, ja valmentajana olen toisaalta heidän piiskurinsa, toisaalta ystävänsä. Jokaisen juoksijan on omia huipputuloksiaan varten valmentauduttava usean vuoden ajan. Suoralta vaikuttava valmennustie kohti ennätyksiä on monille täynnä yllätyksiä ja epätoivoa. Silloin valmentajan tehtävänä on istua entistäkin tukevammin kuljettajan paikalla, ja kuoppainen tie kohti valittua päämäärää voi jatkua tilapäisten takapakkien jälkeen.
Noin kymmenen vuotta sitten sain soiton erään tulevan valmennettavani vanhemmalta, ja ystävällisen esittäytymisen jälkeen hän päästi poikansa ääneen. Hän halusi tulla 800 metrin juoksijaksi, ja olympiavoitto piti sitten saavuttaa neljän vuoden kuluttua. Kun kysyin häneltä voiton toteutustapaa, niin nuori mies vastasi juoksevansa seuraavien vuosien aikana tulossarjan 1.55, sitten 1.50 alitus, kolmantena vuonna 1.47-48, ja sitten olisikin sitten jo olympiavoiton paikka.
Hänen asenteensa oli oikea, mutta vastasin hänen esittämänsä yhtälön olevan mahdottoman. En muista yhteistyövuosiemme määrää, lieneekö ollut pari vuotta, jonka jälkeen hän sitten siirtyi toisen valmentajan ohjaukseen. Sitä en osaa sanoa, oliko muutoksen syynä se, että uusi valmentaja osti juoksijan tarinan. Toisinaan nimittäin on niin, että jos juoksija ja valmentaja eivät osta toistensa tarinoita, niin yhteistyön aloittamisen jälkeen saattavat epäuskosta aiheutuvat valmennusongelmat siirtyä yhä enemmän päivittäisyyden piiriin: jos juoksijan ja valmentajan välinen side toimii vain paperilla henkisen maailman sijasta, niin molemmat voivat heittää lusikan nurkkaan.
Jokin aika sitten kuvasin blogiin Kari Sinkkosen kirjan kannen, ja toinen itselleni tärkeä teos on kuvassa oleva Arthur Lydiardin juoksuvalmennusopas. Opas on julkaistu vuonna 1972, ja siinä uusiseelantilaisen mestarivalmentajan ohjeet on käännetty suomen kielelle sen ajan parhaan osaamisen mukaan. Vihkonen itsessään saattaa vaikuttaa varsin aneemiselta moniväripainatuksiin tottuneelle nykyajan kansalaiselle, mutta Lydiardin harjoitusperusteet itsessään tarjoavat edelleen hyvän perustan kestävyysjuoksuharjoitteluun.
