Juoksuradalla vai sen vieressä

Yleisurheilun Suomen mestaruuskisat järjestettiin tänä vuonna syntymäkaupungissani Tampereella. Kisat kokosivat tänäkin vuonna yhteen satoja urheilijoita ja tuhansia yleisurheilun ystäviä, tällä kertaa helteiselle Ratinan stadionille. Itse kuuluin kisat järjestävään kisaorganisaatioon. Neljän päivän ajan valvoin tuulimittarin toimintaa ja liputin selostajille väliaikatietoja pitkiltä juoksumatkoilta.

Kilpailupäivien aikana minulla oli oiva tilaisuus tehdä havaintoja näkemistäni juoksuista, ei ainoastaan kilpailuina, mutta myös juoksijoiden tekeminä fyysisinä ja henkisinä suorituksina. Tällä tarkoitan erityisesti niiden hetkien havaitsemista, jolloin juoksijan on kilpaillessaan rynnättävä vapaaehtoisesti kohti kipua pystyäkseen ylläpitämään tavoiteajaksi asetettua vauhtia: hengitys vinkuu, lihaksissa polttaa, ja kuivan suun limakalvot on päällystetty juoksijoiden hyvin tuntemalla mausteella, maitohapolla.

Tampereen kisoissa olisin halunnut nähdä juoksijoilta enemmän näitä itsenikin hyvin tuntemia kipuhetkiä. Silloin juoksija johtaa juoksua pyrkien ylläpitämään parasta mahdollista matkavauhtia, tai hän pyrkii pysyttelemään pääryhmän mukana joko keskimääräistä parempivoimaisena tai sitten roikkuen muiden mukana kynsin hampain. Erityisesti kilpailua johtavan juoksijan rooli on haasteellinen. Hänen tehtävänään on ahdistaa muut juoksijat niin suureen kiputilaan, että näiden on annettava periksi. Kalevan kisoissa havaintoni olivat kuitenkin toisenlaisia. Kun juoksija kohtasi pahana sutena odottavan kiputilan, niin tämän epämiellyttävän kohtaamisen aikana juhlistettu juoksukilpailu muuttui astetta arkisemmalle tasolle. Sopuisan autoilutermin mukaan kuljettaja muuttuu tuolloin matkustajaksi, mutta juoksutermit kuulostavat korvaan huomattavasti ankarimmilta: kilpajuoksijasta tulee kilpahölkkääjä.